Noin 4,5 vuotta sitten minun ystäväpiiriini liittyi eräs ihminen, alkuun ajattelin hänestä että miten itsekäs, omahyväinen ja kaikkea muuta kuin hyvä ihminen tämä kyseinen kaveri oli...Jossakin vaiheessa tämä kaikki alkoi kääntymään päälaelleen ja aloin rakastumaan tähän kaveriin, ja syvästi...
Pelkäsin jatkuvasti menettäväni tämän henkilön ja tunne siitä että mitä jos niin oikeasti kävisikin?
Olin itse silloin vielä niin pentu henkisesti että en vain uskaltanut avata suutani tälle kaverille siitä että miten paljon välitin hänestä ja siinä samalla vajosin itse todella syvälle, aloin satuttamaan itseäni, viiltelemällä ja eristäytymällä aina tästä meidän isosta kaveriporukastamme jonka kanssa yleensä vietimme aikaa koulujen jälkeen, kirjoitin itselleni myös kirjeitä joissa käskin itse itseni tappamaan...
Hän alkoi seurustelemaan ihmisen kanssa joka petti ja satutti häntä kokoajan kerta toisensa jälkeen, ja minä olin se joka lohdutti.Pystytte kaiketi kuvittelemaan että miltä se tuntuu kun näet että sinulle maailman rakkainta ihmistä "pahoinpidellään" henkisesti, vai?
Tämä suhde kyllä sitten loppuen lopuksi kaatui onnekseni, mutta siinä ei kovinkaan kauan mennyt kun sain tiedon hänen uudesta suhteestaan...
Tuli eräs kaunis päivä jolloin minun oli aika astua ulos kotoani ja lähteä tapaamaan tätä hänen uutta kumppaniaan, pelkäsin suunnattomasti tätä tapaamista.
Luulin ja pelkäsin sitä että teen itselleni tai tälle uudelle kumppanille jotain henkistä tai fyysistä pahaa mitä en ikinä pystyisi antamaan itselleni anteeksi. Jotenkin kai vain se kaikki pelko siitä että mitä jos se sama mitä hänelle oli siinä edellisessä suhteessa tapahtunut toistuisi?..
Siinä suhteessa meni sitten kolme vuotta, henkisesti tuntui siltä kuin olisin ollut menettänyt tämän kaverin vaikka en ollut koska kyllä me silti toisiamme näimme aina silloin tällöin...
Elämäni tuntui vaan juoksevan silmieni edessä, pääni jankutti minulle että: "Unohda hänet ja jatka eteenpäin!..", mutta sydämeni huusi jotain aivan muuta!
Enhän minä siihen kyennyt, en minä olisi mitenkään voinut unohtaa sitä kaikkea mitä me olimme yhdessä kokeneet sen kaveriporukan kanssa eletyiltä ajoilta...
Tämä kolmen vuoden suhde kaatui ja olimme molemmat taas sinkkuja, minulla oli itselläni uusiutuneen syöpädiagnoosin kohdalla kaikki sellaisella mallilla että pääsin jatkamaan ammattikouluani...
Minulle tarjottiin supistettua lukujärjestystä ja radikaalisti lyhempiä päiviä kuin muille, mutta en halunnut koska vannoin itselleni että olen täysin kykenevä palaamaan samaan rytmiin heti kerralla kuin kaikki muut...
Kyllä olinhan minä siihen kykenevä, parin kuukauden ajan kunnes itsestä alkoi tuntumaan siltä että maailma kaatuu niskaan ja elämälläni ei ole enään minkään näköistä punaistalankaa mitä pitkin pitäisi kulkea.
Kirjaimellisesti omalta elämältäni katosi pohja ja kiinnostus elämää kohtaan katosi kokonaan, kaikki mitä rakastin tehdä jäi taakseni, neulominen, maalaaminen, vaatteiden tuunaaminen ja korujen teko.Kaikki tämä oli minulle kuin ilmaa, sain aloitettua moni kymmeniä projekteja mutta ne jäivät tälle aloituksen/ajatuksen tasolle.
Kiinnostukseni kyseistä ammattia kohtaan mitä par'aikaa opiskelen, katosi aivan kokonaan ja koulu lähti luisumaan raiteiltaan.Vähän aikaa sitten tuhlasin kuukauden elämästäni siihen että itkin itseni uneen, aivan vain sen takia että minä olin itse henkisesti niin sekaisin että, en tiennyt kuka olin ja missä olin.
Ajattelin että minun on nyt pakko saada jostain kiinni ja joku joka auttaa minua selviytymään tämän pallon päällä sellaisena kuin minä itse olen niin ulkoisesti kuin sisäisestikkin, tuomitsematta minua.Mietin viikkoja että laittaisin tälle kyseiselle kaverille viestiä ja kysyisin hänen ajatuksiaan minusta mutta, en kyennyt siihen...
Olin kymmeniä kertoja kirjoittanut hänelle sen viestin lähetettäväksi mutta, löin itse niin sanotusti "liinat kiinni" enkä koskaan sitä viestiä lähettänyt.
Eräänä iltana minun oli se kuitenkin pakko tehdä, lähettää hänelle se viesti ja alkaa selvittämään asioita meidän välillämme...
Mutta noin sekunnin sadasosan jälkeen laitoin toisen viestin hänelle perään jossa sanoin että unohtaisi sen koko asian jonka olin aikaisemmassa viestissä kirjoittanut, samana iltana otimme noin 1,5 tunnin puhelun ja selventelimme hieman asioita.Puhelu loppui siihen että totesimme toisillemme: "Edetään tämän asian kanssa hitaasti ja katsotaan mihin tämä vie...", laitoin puhelimen kiinni ja laskin sen yöpöydälle mietin syvästi että teinkö elämäni suurimman virheen vai suurimman maalin...
Ajatus siitä että termin "ystävyys" sijaan pitäisi käyttää termiä "parisuhde"
Ajatus siitä että jotain mitä oli hamunnut yli neljä vuotta oli vihdoin sinun...
Ajatus siitä että tunteet oli viimein molemmin puolisia
Ajatus siitä että se kenen vuoksesi olet yrittänyt tappaa itsesi, haluaa vain olla sinun kanssasi...
Nyt 1,5 kuukautta myöhemmin olen kiitollinen itselleni siitä että osasin viimein avata suuren suuni ja ottaa tietyistä asioista kiinni, eläen tällä hetkellä onnellista parisuhdetta henkilön kanssa kenen takia aikoinaan kävin todella syvällä suossa.Toivon syvästi että vaikka tämä yhteinen taival on vasta alussa niin otamme takaisin sen "menetetyn" ajan yhdessä.
Alla vielä linkki tämän päivön mietteisiin liittyen:
Love: J
Olin itse silloin vielä niin pentu henkisesti että en vain uskaltanut avata suutani tälle kaverille siitä että miten paljon välitin hänestä ja siinä samalla vajosin itse todella syvälle, aloin satuttamaan itseäni, viiltelemällä ja eristäytymällä aina tästä meidän isosta kaveriporukastamme jonka kanssa yleensä vietimme aikaa koulujen jälkeen, kirjoitin itselleni myös kirjeitä joissa käskin itse itseni tappamaan...
Luulin ja pelkäsin sitä että teen itselleni tai tälle uudelle kumppanille jotain henkistä tai fyysistä pahaa mitä en ikinä pystyisi antamaan itselleni anteeksi. Jotenkin kai vain se kaikki pelko siitä että mitä jos se sama mitä hänelle oli siinä edellisessä suhteessa tapahtunut toistuisi?..
Minulle tarjottiin supistettua lukujärjestystä ja radikaalisti lyhempiä päiviä kuin muille, mutta en halunnut koska vannoin itselleni että olen täysin kykenevä palaamaan samaan rytmiin heti kerralla kuin kaikki muut...
Kyllä olinhan minä siihen kykenevä, parin kuukauden ajan kunnes itsestä alkoi tuntumaan siltä että maailma kaatuu niskaan ja elämälläni ei ole enään minkään näköistä punaistalankaa mitä pitkin pitäisi kulkea.
Kirjaimellisesti omalta elämältäni katosi pohja ja kiinnostus elämää kohtaan katosi kokonaan, kaikki mitä rakastin tehdä jäi taakseni, neulominen, maalaaminen, vaatteiden tuunaaminen ja korujen teko.Kaikki tämä oli minulle kuin ilmaa, sain aloitettua moni kymmeniä projekteja mutta ne jäivät tälle aloituksen/ajatuksen tasolle.
Ajattelin että minun on nyt pakko saada jostain kiinni ja joku joka auttaa minua selviytymään tämän pallon päällä sellaisena kuin minä itse olen niin ulkoisesti kuin sisäisestikkin, tuomitsematta minua.Mietin viikkoja että laittaisin tälle kyseiselle kaverille viestiä ja kysyisin hänen ajatuksiaan minusta mutta, en kyennyt siihen...
Olin kymmeniä kertoja kirjoittanut hänelle sen viestin lähetettäväksi mutta, löin itse niin sanotusti "liinat kiinni" enkä koskaan sitä viestiä lähettänyt.
Mutta noin sekunnin sadasosan jälkeen laitoin toisen viestin hänelle perään jossa sanoin että unohtaisi sen koko asian jonka olin aikaisemmassa viestissä kirjoittanut, samana iltana otimme noin 1,5 tunnin puhelun ja selventelimme hieman asioita.Puhelu loppui siihen että totesimme toisillemme: "Edetään tämän asian kanssa hitaasti ja katsotaan mihin tämä vie...", laitoin puhelimen kiinni ja laskin sen yöpöydälle mietin syvästi että teinkö elämäni suurimman virheen vai suurimman maalin...
Alla vielä linkki tämän päivön mietteisiin liittyen:
